Nykypäivänä sitä usein tulee mietittyä omaa uravalintaansa. Aina päädyn siihen, että mitäpäs muuta sitä tekisi tai edes osaisi tehdä kuin hoitajan työtä. Suhtkoht terveellä itsetunnollani uskallan vättää olevani oikeassa ammatissa, mutta mitä ajattelevat ne, jotka joskus "joutuvat" minun hoidettavakseni? Pääosin palaute on positiivista sekä hoidettavilta että työkavereilta. 

Itseä harmittaa lukea loputtomia artikkeleja siitä, kuinka hoitotyön ammattilaiset kerta toisensa jälkeen ns. laiminlyövät velvollisuutensa ja potilaansa.Onko asia oikeasti näin, vai elänkö itse jossian vaaleanpunaisessa kuplassa sokeana kaikelle tapahtuvalle vääryydelle? Räikeitä laiminöyöntejä olen tähän mennessä reilun kymmenvuotisen urani aikana nähnyt tasan yhden ja siihenkin asianmukaisesti puututtiin ja kyseinen henkilö sai kenkää.  Onhan niitä "maanantaikappaleita" meissä hoitajissakin, uskoisin suurimman osan kuitenkin olevan ihan kelvollisia ihmisiä.

Työmme pitää olla läpinäkyvää, varaa virheille ei ole ja kyse todellakin on ihmishengistä. Erityisen tarkkailun alla olemme jatkuvasti, osittain johtuu siitä. että työskentelemme jatkuvasti "räjähdysherkällä" alueella. Sairastaminen on aina itsellee ja omaisille enemmän tai vähemmän mieltä järisyttävä asia. Työssä kohtaamme joka päivä huolestuneita asiakkaita tai omaisia, jokainen heistä reagoi eri tavalla tilanteisiin/ voinninmuutoksiin. Joskus hoitaja on onnistunut kanssakäymisessä, joskus ei. Onnistuneista kanssakäymisistä tai  hyvin hoidetuista tilanteista ei juuri raportoida, epäonnistuineista kyllä. Itse lausuin vuosi sitten väärällä tavalla sanat väärässä paikassa, tämä levisi omaisen toimesta Facebookissa kulovalkean tavoin työpaikkakuntani alueella. Sanojen sisälllä ei sinänsä tässä tapauksessa ole merkitystä, kenenkään henki ei tässä vaarantunut, mutta omaisen kiihtyneessä mielentilassa tekemä väärä johtopäätös aiheutti sen sortin shown, että jatkossa olen kiinnittänyt huomiota sanomisiini, lisäksi myös eleisiini ja ilmeisiini. Tämä "show" ei suoranaisesti vaikuttanut tekemisiini tai olemiseeni ainakaan tässä tapauksessa, mutta ymmärrän kyllä niitäkin, jotka pelkäävät huonon julkisuuden mukana tuomaa huomiota. Itse pystyn seisomaan, tänäkin päivänä, lausumieni sanojen takana.  Yleisesti voisin sanoa, etten tee hätiköityjä johtopäätöksiä ja pystyn perustelemaan aina toimintani. Kehoitan ihmisiä pitämään jonkinnäköisen lähdekriittisyyden ennen mielipiteiden muodostamista ja julkista ryöpytystä.

En puolustele ollenkaan näitä hoitajia, jotka laiminlyövät velvollisuutensa, vaarantavat potilasturvallisuutta tai tekee toistuvia hoitovirheitä. Se on loppujenlopuksi hyvin pieni ryhmä, tosin en pitäisi väliä, vaikkei edellämainitsemaani ryhmää olisi ollenkaan olemassa.

Itse työskentelen kotihoidossa. Uskaltaako sitä sanoa nykypäivänä enää ääneen? Olen myös ylpeä työstäni. Tuota ei ainakaan pidä sanoa ääneen. Viihdyn kotihoidossa lähinnä asiakkaiden ja työn luonteen takia. Työorganisaatio on kyllä mätä, mutta minkäs sitä tavallinen rivihoitaja sille edes voi. Kotihoitotyössä minua kiehtoo sen haasteellisuus ja itsenäisyys. Yksikään päivä ei ole samanlainen, tosin tämä pätee hoitotyössä ihan paikasta riippumatta mihin vain. 

Ajatus blogin kirjoittamisesta on pyörinyt pääkopassani vuosikausia, nyt vasta, vuosien pyörittelyn ja aiheen tarkentumisen jälkeen sain jotain aikaiseksi. Aihe valikoitui minulle sydäntä lähellä olevasta teemasta ja tietysti osittain myös siitä, että sama teema vie muutenkin paljon sijaa ajatuksissani. Julkaisemani kirjoitukset ovat lähinnä mielipidekirjoituksia. Kirjoitukseni ovat nimettömiä eikä ne loukkaa kenenkään yksityisyydensuojaa (edes minun). Teksteissä kirjoittamani esimerkit ovat keksittyjä, niiden pohjalla olevat "pointit" perustuvat kuitenkin tosielämään tapahtumiin, jotka ovat tapahtuneet minulle tai jollakin tapaa olen ollut tapahtumaan osallisena. Tämä siis tiedoksi, jos joku tätä tai tulevia julkaisujani lukee.